Lapsen ei pitäisi joutua odottamaan diagnoosia saadakseen apua

Tällä viikolla on vietetty ADHD-viikkoa.

ADHD:sta puhuttaessa keskustelu menee helposti diagnooseihin. Onko niitä paljon, ovatko ne lisääntyneet, pääseekö tutkimuksiin ja kuinka kauan niihin joutuu odottamaan.

Kaikki nämä ovat tärkeitä kysymyksiä. Mutta yksi asia usein unohtuu:

Lapsen tuen tarve ei ala sinä päivänä, kun diagnoosi kirjoitetaan paperille.

Jos lapsen on vaikea keskittyä, pysyä mukana, säädellä toimintaansa tai selvitä koulupäivästä, sitä vaikeutta pitää pystyä helpottamaan heti.

Itse asiassa näin pitäisi jo toimia. ADHD:n Käypä hoito -suosituksessa todetaan aivan suoraan, että tukitoimet aloitetaan heti, kun vaikeuksia havaitaan, eikä niiden aloittaminen vaadi diagnoosia. Koulussa ja varhaiskasvatuksessa voidaan esimerkiksi muokata ympäristöä, selkeyttää toimintaa ja tukea lasta tavoilla, joiden tiedetään parantavan toimintakykyä.

Silti perheiden kokemus on liian usein toinen. Ensin pitää pärjätä. Sitten pitää olla pärjäämättä riittävästi. Sen jälkeen pitää hakea apua ja joskus odottaa tutkimuksia pitkäänkin. Järjestys on väärä.

Diagnoosi on tärkeä silloin, kun sitä tarvitaan tutkimusten, hoidon, kuntoutuksen tai lääkityksen suunnitteluun. Mutta koulussa lapsen pitäisi saada tukea siksi, että hän tarvitsee sitä, ei siksi, että hänellä sattuu jo olemaan oikea lausunto.

Meidän pitäisi päästä kulttuuriin, jossa lapsen ei tarvitse ensin epäonnistua tarpeeksi monta kertaa tullakseen autetuksi.

Huomataan tarve ensin. Autetaan. Selvitetään diagnoosi sitten, jos siihen on aihetta.