Miten huolehdimme omaishoitajista ja heidän oikeuksistaan?


Suomessa arviolta 350 000 ihmistä on pääasiallisessa vastuussa läheisensä huolenpidosta. Heidän joukossaan on puolisoita, vanhempia, lapsia, sisaruksia ja muita läheisiä, joiden arki rakentuu osittain tai kokonaan toisen ihmisen tarvitseman avun ympärille.
Silti omaishoito nähdään päätöksenteossa liian usein yksittäisen perheen asiana. Tässä on perustavanlaatuinen ristiriita: yhteiskunta tarvitsee omaishoitoa, mutta omaishoitajien asema, oikeudet ja mahdollisuudet eivät toteudu yhdenvertaisesti.
Omaishoidon tuen saaminen riippuu muun muassa hyvinvointialueen myöntämisperusteista ja määrärahoista. Siksi samankaltaisessa tilanteessa olevat ihmiset voivat olla hyvin erilaisessa asemassa asuinpaikkansa perusteella.
Kyse ei ole vain rahasta. Kyse on siitä, tunnistammeko hoivan arvon ja turvaammeko omaishoitajille mahdollisuuden käydä töissä, huolehtia toimeentulostaan ja terveydestään sekä osallistua yhteiskuntaan. Kyse on myös siitä, millaisia palveluita läheiselle on tosiasiassa tarjolla ja voiko omaishoitaja luottaa siihen, että sovittu apu järjestyy.
Kaikki läheistään hoitavat eivät ole virallisen omaishoidon tuen piirissä, vaikka vastuu voi olla hyvinkin sitovaa. Omaishoitajuutta ei siis voi arvioida vain tehtyjen omaishoitosopimusten perusteella.
Omaishoito ei ole vain sosiaali- ja terveyspalveluiden kysymys. Se liittyy myös työelämään, toimeentuloon, eläketurvaan ja yhdenvertaisuuteen ja siihen, miten me ylipäätään jaamme vastuuta ihmisten välisestä huolenpidosta.
Omaishoito voi olla arvokas ja oikea tapa järjestää arkea, mutta sen pitää perustua mahdollisuuteen, ei pakkoon. Rinnalla on oltava riittävät palvelut ja vaihtoehdot. En halua yhteiskuntaa, jossa läheisen hoitaminen vie omaishoitajalta vähitellen mahdollisuuden omaan elämään.
Hoivasta huolehtiminen on yhteinen yhteiskunnallinen vastuumme, ja sen pitää näkyä myös päätöksenteossa.
Tätä haluan edistää myös Omaishoitajaliiton tulevana puheenjohtajana.
_edited.jpg)
Kommentit